Ajopelko

Ensimmäisenä vatsanpohjaa vihlaisee.

Kädet hikoaa. Jalat ei meinaa kantaa autolle asti.

Kurkku on kuiva, eikä henki kulje.

Oksettaa, huimaa.

Parhaassa tapauksessa päätäkin alkaa särkeä.

Ahdistus ja pelko tulee istumaan vänkärin paikalle.

Ehkä jopa paniikkikohtaus.

Kuinkakohan monta kertaa auto sammuu tällä kertaa?

Keskelle risteystä?

Saanko auton takaisin käyntiin?

Mitä muutkin kuskit mahtavat ajatella?

Mitä jos ajankin kolarin, 

tapan jonkun?

Ja taas itketään, ennen kuin auto on edes lähtenyt liikkeelle.

Aloitin ajokortin ajamisen reilu puolitoista vuotta sitten ja se on ollut ihan alusta asti kammottavaa ja ahdistavaa.

Jo teoriatunneilla kauhistelin onnettomuusvideoita, joita luokassa katseltiin ja analysoitiin.
"Liian korkea tilannenopeus."

Ajattelin, etten ehkä sittenkään halua ajaa ollenkaan, ikinä.

Ennen jokaista ajotuntia meinasin oksentaa. Kävelin edes takaisin ahdistuneena kuin mikäkin häkkieläin. Jo pelkkä autolla ajamisen ajattelu tuntuu ylivoimaiselta.

Tiedän etten ole onneksi ainoa.

Tai no, onneksi ja onneksi.

En ikinä toivoisi kennellekään ajopelkoa tai sen puoleen minkäänlaista pelkoa, joka on yhtä vahvaa kuin tämä.

Tiedän, että kun joku sanoo ajopelkoiselle "Menet vaan reippaasti ajamaan, sillä se pelko lähtee" hän yrittää auttaa.

Mutta se ei auta.

Tässä ei ole kyse mistään "Iik-vähän-jännittää-kun-en-ole-ajanut-hirveästi" pelosta vaan puhtaasta pakokauhusta ja kuolemanpelosta.
Onnistun lykkäämään ajokortin loppuun ajamista aina uudestaan ja uudestaan.
Ja kohta aika loppuu kesken.

Olis vaan ihanaa, jos saisin sen viimesenki vaiheen ajettua
ja sitten voi olla vaikka ajamatta kilometriäkään koko loppuelämän, jos siltä tuntuu.
Jos vaan saisin sen puhelimen käteen,
ja saisin varattua sen ryhmäajon.
Jos vaan uskaltaisin.

Pliis jakakaa kokemuksianne, tarvitsen vertaistukea! 

Autetaan toinen toisiamme.

Terveisin Kiia