Mikä saa ihmisen vihaamaan itseään?
BDD.
Katoin ruutua vähän aikaa kulmakarvat pikkusen hämmennyksestä koholla.
Tällä videolla puhutaan BDD:stä. Mikä hitto se on.
Body dysmorphic disorder.
Kuulostaa niin rumalta ja pelottavalta.
"...josta kärsivä henkilö on jatkuvasti tyytymätön omaan kehoonsa tai tiettyyn osaan kehostaan."
"...henkilö myös kokee ulkonäkönsä vastenmieliseksi, sosiaalisia suhteita haittaavaksi, rumaksi tai jopa toisissa inhoa herättäväksi."
Voisko mulla olla toi?
Mut eikö kaikilla oo joskus tollanen olo..?
Mut mulla se on joka päivä.
Mä vihaan mun mahaani.
Oon vihannu jo aivan kamalan pitkään.
Joskus vihasin mun aknea. Tuntu niinku mun ihossa olis eläny joku
hirviö.
Oon ajatellu aina, että mun keho varmasti vihaa mua.
Vihasin sitäkin, että olin lyhyt. Käsinoja. Kävelykeppi.
Vihasin sitä, miten nopeesti mun hiukset menee rasvaseks.
Pakko käydä suihkussa, en saa niitä muuten laitettua hyvin.
Mitä ihmiset ajattelee, jos mun hiukset on rasvaset?
Hyi vittu, eiks toi koskaan käy suihkussa?!
Kainaloista meni välillä iho haavoille,
koska oli pakko ajaa kainalokarvat, joka päivä.
Mitä jos joku näkee ne?
En voi käyttää tietynlaisia vaatteita,
mitä jos joku kattoo mun mahaa. Näkee mun läskimakkarat.
Kuinka ne yrittää asettautua epätoivosesti mun paidan sisään.
Kattokaa miten vitun ruma ja läski toi on!
Ei.
Piilotan ne mieluummin, mitä isompi paita sen parempi.
Itsediagnosointi on typerää, mun pitäis tietää se psykologian opiskelijana mutta ehkä mulla onkin oikeasti joku ongelma.
Ehkei tää itsensä vihaaminen oo vaan "normaalia nuoruuden itseinhoa ja itsensä hyväksymisen opettelua" vaan ehkä mulla on oikeesti joku iso, ihan oikea ongelma.
Ei tällänen voi olla normaalia.
Tänä vuonna.
Tänä vuonna mun on pakko oppia.
Mun on pakko oppia rakastaan itteeni.
Jos mä en voi olla ilkeä muita kohtaan,
niin miks mä voisin olla itteäni kohtaan näin iljettävä?
Sanon sen ittelleni niin monta kertaa että uskon.
Aina uudestaan ja uudestaan.
Niin kauan että se saatana menee perille:
Voisko mulla olla toi?
Mut eikö kaikilla oo joskus tollanen olo..?
Mut mulla se on joka päivä.
Mä vihaan mun mahaani.
Oon vihannu jo aivan kamalan pitkään.
Joskus vihasin mun aknea. Tuntu niinku mun ihossa olis eläny joku
hirviö.
Oon ajatellu aina, että mun keho varmasti vihaa mua.
Vihasin sitäkin, että olin lyhyt. Käsinoja. Kävelykeppi.
Vihasin sitä, miten nopeesti mun hiukset menee rasvaseks.
Pakko käydä suihkussa, en saa niitä muuten laitettua hyvin.
Mitä ihmiset ajattelee, jos mun hiukset on rasvaset?
Hyi vittu, eiks toi koskaan käy suihkussa?!
Kainaloista meni välillä iho haavoille,
koska oli pakko ajaa kainalokarvat, joka päivä.
Mitä jos joku näkee ne?
En voi käyttää tietynlaisia vaatteita,
mitä jos joku kattoo mun mahaa. Näkee mun läskimakkarat.
Kuinka ne yrittää asettautua epätoivosesti mun paidan sisään.
Kattokaa miten vitun ruma ja läski toi on!
Ei.
Piilotan ne mieluummin, mitä isompi paita sen parempi.
Itsediagnosointi on typerää, mun pitäis tietää se psykologian opiskelijana mutta ehkä mulla onkin oikeasti joku ongelma.
Ehkei tää itsensä vihaaminen oo vaan "normaalia nuoruuden itseinhoa ja itsensä hyväksymisen opettelua" vaan ehkä mulla on oikeesti joku iso, ihan oikea ongelma.
Ei tällänen voi olla normaalia.
Tänä vuonna.
Tänä vuonna mun on pakko oppia.
Mun on pakko oppia rakastaan itteeni.
Jos mä en voi olla ilkeä muita kohtaan,
niin miks mä voisin olla itteäni kohtaan näin iljettävä?
Sanon sen ittelleni niin monta kertaa että uskon.
Aina uudestaan ja uudestaan.
Niin kauan että se saatana menee perille:
"Sä oot kaunis ihminen,
sä riität."
Terveisin Kiia
Hei, tosi hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta! Se on niin väärin, että keho dysforia mielletään useimmiten ainoastaan transsukupuolisten ongelmaksi; on jotenkin paljon "loogisempaa", että naisen kehoon syntynyt ihminen, joka kuitenkin tuntee itsensä mieheksi, vihaisi ja halveksisi rintojaan, kun verrataan siihen, että cissukupuolinen inhoaa yli kaiken vaikka reisiään tai vatsaansa. Vaikka inho olisi ihan yhtä vahvaa. Molempien ihmisten tuntemuksilla on väliä, ja niillä molemmilla on valtava merkitys ihmisen arkeen.
VastaaPoistaNäistä jutuista pitäisi ihan oikeasti puhua enemmän!
Mullakin on ollut valtavia itsetunto-ongelmia koko nuoruusaikani, mutta onneksi ne nyt näin 23 ikävuoden lähestyessä ovat hiukan helpottaneet. Kirjoitin itsekin itsensä hyväksymisestä blogiini, ja tavoitteenani olisi koko vuoden ainakin jossakin määrin puhua itsetunnosta ja henkisestä hyvinvoinnista kaiken muun ohella. Mun kirjoitus löytyy täältä;
https://notsodamnmainstream.blogspot.fi/2017/02/upea-ja-toimiva-evoluution-tuotos.html
Kiitos valtavasti kommentista! <3 Tästä asiasta ei tosiaankaan voi puhua liikaa. Itsetunto-ongelmat ja ulkonäköpaineet on niin kamalan yleisiä... Tuntuu samaan aikaan pahalta, mutta ehkä se myös lohduttaa, kun tajuaa ettei tosiaankaan ole yksin asian kanssa. Jään innolla odottamaan mitä ajatuksia itse kirjoitat myöhemmin aiheesta. ^^ Hyvää Keväänjatkoa sinulle!
Poista