Nothing lasts forever

Viime postauksesta on jo melkein viisi kuukautta ja se on jo munkin mittakaavalla aika paljon.
Suurin syy siihen, miks oon ollu epäaktiivinen blogin puolella (ja muutenkin vähän kaiken puolella) on ollut mm. se, että kaikki meikäläisen voimat on kulunu muutosten keskellä, niin ihmissuhteissa kuin ihan joka päiväisessä elämässä.

Oon muuttamassa Härmälään Tampereelle nyt joulukuun viimesenä päivänä.
Viimeks muutin, kun olin kolmosluokkalainen pikkutyttö ja me rakennettiin tätä meidän taloa. Oon asunu siis pitkän ajan lapsuudestani tässä talossa, ja vaikka oon ollu jo pidempään valmistautunu siihen että muutan täältä anyway pois, kun lähen opiskelemaan, niin en koskaan olettanu että se tapahtuis ihan tällä tavalla.

Me myydään meidän talo, koska mun vanhemmat ei enää halua olla yhdessä.

Kai se on aina pyöriny mun mielessä, kyllä se oli aina mahdollisuus.
Pienempänä pelkäsin sitä ihan hirveesti ja toivoin vaan joka kerta kun ne riiteli, että niin ei kävis.
Ei ne ollu koskaan kovin onnellisia. Sen mä tiesin jo vaikka olinki vaan pieni alakouluikänen pentu. Tiesin sen sillonki kun olin yläkoulussa. Vielä paremmin totta kai tajuan sen nyt.
Kai ne joskus oli onnellisia.
Joskus kun me asuttiin vielä Jyväskylässä, vielä aikasemmin, sillon ku äiti vielä opiskeli.




Muutos on välttämätöntä,
muutos on elämää.
Ilman muutosta mikään ei kasva eikä väisty pois uuden tieltä.


Vasta nyt, kun tää kaikki on jo pyöriny useemman kuukauden mun elämässä, mä oon alkanu tajuamaan miten paljon se on vaikuttanu mun hyvinvointiin.
Aloin saamaan taas paniikkikohtauksia.
Ekaks pelästyin. Että ei taas näitä. Mitä tahansa muuta mut ei tätä.
Mut onneks tajusin, että se oli vaan mun kehon muistutus siitä, että asioista pitäis puhua ja tunteita pitäis uskaltaa tuntea, ettei ne patoudu ja nakerra mun terveyttäni.

Mä käyn joka keskiviikko lukupiirissä ja meditoin, se pieni yhteisö siellä on mulle tosi tärkee. Sen jälkeen kun koulu loppu, ystävien ja ylipäänsä ihmiskontaktien merkitys on tullu mulle selväks ihan eri tavalla.
Myös mun ja Eeron ero oli asia, joka sai mut miettimään kaikkea vähän uusiksi. Olin siihenki jo valmistautunu, olin miettiny sitä jo useamman viikon. Se ei ollu mun osaltani yllätys.
Ehkä vaikeinta tän puoli vuotisen aikana on ollu tajuta, että joskus en voi tehdä muuta kun odottaa, että olosuhteet pikkuhiljaa muuttuu.

Oon aina ollu sellanen ihminen, joka yrittää ratkasta ongelmat mahdollisimman nopeesti pois alta. En kestä jännitystiloja enkä muutenkaan epävarmuutta juuri ollenkaan. Tää aika heinäkuusta ihan tähän päivään asti on opettanu mulle sitä, että vaikka joutuiskin jonkun aikaa kestämään epämukavuutta, niin siitä selviää kyllä, jos vaan luottaa siihen. Joskus asioille ei voi tehdä mitään ja pitää vaan odottaa, että aika hoitaa homman kotiin.


Onneksi Joulu ja uusi vuosi lähestyy, enkä malta odottaa että pääsen laittaan kuvia ja postausta sieltä meidän upouudesta Härmälän vuokrakämpästä. <3 Tää muutto on yks niitä asioita, jotka pitää mut kiinni konkretiassa etten huku mun päänsisäisiin hyökyaaltoihin. :)

Toivotan siis kaikille myöhästä Itsenäisyyspäivää, hyvää Joulun odotusta ja voimia jokaisen omiin hankaluuksiin.

Kyllä se siitä,
kunhan luottaa että elämä kantaa.

Terveisin Kiia