Paniikkihäiriö ja sen sellasta





Keväällä 2014 ja vuoden 2013 marras - joulukuussa mä aloin ensimmäistä kertaa saada paniikkikohtauksia.
Niille, jotka eivät tarkkaan tiedä millaisia ne on ja haluavat tietää, paniikkikohtaukseen liittyy (tai ainakin minulla liittyi) hengenahdistusta, kuoleman pelkoa, hulluksi tulemisen pelkoa, hallinnan menettämisen pelkoa, sydämen sykkeen kiihtyminen ja ajatuksia siitä, että tuun hulluksi tai kuolen siihen paikkaan.

En koskaan saa tietää sitä oikeeta syytä (ja tuskin yhtä ainutta sellasta onkaan), minkä takia mulle noita paniikkikohtauksia alko tulemaan, mutta nyt kun mietin taaksepäin, sinä aikana mun elämässä tapahtu paljon ja oli tapahtunut paljon kaikenlaista. Mun koirani kuolemasta tuli silloin vuosi, olin joutunu päättämään jo jonkin aikaa sitten tärkeän ihmissuhteen, alkanut seurustelemaan nykyisen poikaystäväni kanssa ja aloin käsitellä mun menneisyyteni haamuja, mun koko alakoulun läpi jatkunutta kiusaamista sekä itseäni entistä enemmän. Oli aika järkyttävää huomata, miten pitkään olin vaan sinnitelly ne asiat sisälläni...
Aloin pohtia sitä, miks mä käyttäydyin niin kuin käyttäydyin, miks mä tunsin niin paljon tunteita ja miks ne oli niin vahvoja. Tuohon aikaan mä myös sain kuulla ensimmäistä kertaa erityisherkkyydestä ja pitkään olin hukassa siitä, mitä mä olen. Onneks lopulta selvisin suht vähällä enkä joutunu hankkimaan lääkitystäkään.
Pari koulupsykologilla käyntiä ja hengitysharjotukset lopetti nää varsinaiset kohtaukset kokonaan.


Vasta nyt alan huomaamaan, miten huonosti osaan oikeesti ilmasta mun negatiivisia tunteitani.
Oon aina ollu avoin, perusluonteeltani iloinen ja positiivinen ihminen, sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Mutta aina jos mulla on ollu paha olo, ahdistanu, pelottanu, itkettäny, mä oon vaan sulkenu sen kaiken sisälleni ja yrittäny leikkiä, ettei niitä tunteita ole.
Mä jotenkin aina oletin että muut ihmiset huomaa miten paha olo mulla on vaikka en sanoiskaan siitä mitään. Mä ite pystyin siihen. Mä näin helposti ite millanen olo toisilla oli, vaikka ne ei olis tuonu sitä mitenkään julki. Siks mä aina kiukuttelin ja olin hankala, ku mulla oli paha olo. Luulin että ihmiset ymmärtää.
Mutta ei ihmiset mitään ajatustenlukijoita ole. Ei kaikki ole tällasia ihmeen herkkiä vammapalloja.
Ensimmäistä kertaa mä yritän opetella puhumaan mun tunteistani.
Ja pikkuhiljaa musta alkaa tuntua, että mun parantumiseni voi alkaa.

Vaikka viimesten viikkojen aikana mulla on ollu aika hankalaa, stressannu ja ahdistanu sen minkä kerkeää, väsyttäny ja itkettäny, niin musta tuntuu, että kaikki kääntyy parhain päin.
Ja joka kerta, kun tällanen kausi tai jakso tulee, mä aina muistan, että tässä on taas tilaisuus kasvaa ja oppia lisää.
Oppimistahan tää koko elämä on. :) Ja onneks mulla on hyvin aikaa.


Joten mä haluan sanoa kaikille teille, ketkä taistelette paniikkihäiriön, masennuksen, surun, vihan, stressin, kiusaamisen, ihan minkä tahansa suuren tai pienen ongelman kanssa:

Te ette ole yksin.

Opetelkaa puhumaan siitä, miltä teistä tuntuu.
Opetelkaa kuuntelemaan ja ymmärtämään.
Opetelkaa hengittämään.

Tässä maailmassa on ihan varmasti ainakin yksi ihminen,
joka haluaa pysähtyä kuuntelemaan teitä. Ja jos ei kukaan muu, niin tulkaa puhumaan mulle,
mä kuuntelen ihan varmasti.

Yksikään ihminen ei jaksa kantaa raskasta kuormaa yksin, mutta jos siinä on monta ihmistä nostamassa sitä yhtä aikaa, se taakka saattaa nousta yllättävänkin kepeästi ilmaan.


Jaksamista teille kaikille, pitäkää ittestänne ja toisistanne huolta! :)






Terveisin Hobitti



Kommentit

  1. On tosi upeeta miten pystyt kirjottamaan näin vaikeista asioista :) Mä saan myös paniikkikohtauksia, enkä vieläkään oo oppinu kunnolla elämään sen
    asian kanssa :s On ihana lukea miten ajatusmaailmat kohtaa ! Tulee tunne että ei ole yksin asiansa kanssa :)
    Ihana blogi! jään kyllä ehdottomasti lukijaksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan ihana kuulla että sain sulle tunteen siitä, ettet ole yksin! :) Ja ei huolta, sä opit ihan varmasti vielä elämään paniikkihäiriön kanssa. Kun kävin lääkärillä asiasta ensimmäisen kerran, lekuri kertoi, että tämän ystävällä oli paniikkihäiriö myös. Sen kohtaukset loppu kokonaan, kun se suhtautu niihin asenteella, että "tulkoon paniikkikohtaus jos on tullakseen, minua ei kiinnosta." :D Sen kuuleminen jollakin tavalla autto.. että mitä sitten jos alkaa pelottaan? Ei se haittaa, koska mitään oikeaa hätää siinä ei ole. :) Toivottavasti sä löydät itselles sopivan tavan käsitellä sun paniikkikohtauksia. Jaksamista! <3

      Poista
    2. Kiitos sulle!! Mulle on jääny jonkinlainen kammo paniikkikohtauksista.. olen aina ollut isossa porukassa kun olen kohtauksen saanut.. olen tuntenut siitä äärettömän suurta häpeää. Se miten muut näkee mun "heikon" puolen.. vaikka eihän se niin mee.. viimesimmän kohtauksen sain 18-vuotis synttäripäivänä ja suurinosa porukasta oli minulle tuntematonta..luojan kiitos he kaikki ymmärsivät mitä tapahtuu. Silti minua hävetti..ja hävettää vieläkin.. vaikka ei ois mitää syytä. Mutta oikeesti! Kiitos noista sanoista! ♥ tuo auttaa paljon, sillä minulla ei ole ketään kelle puhua koko asiasta, koska minun ystäväpiirissä ei ole kenelläkään minkäänlaista kokemusta..he eivät ymmärrä:/

      Poista
    3. Ite oon just alottamassa kirjotuksia ja jotenkin stressasin jo hirveesti etukäteen sitä, että miten tuun pärjäämään siellä salissa. Mitä jos saan paniikkikohtauksen? Saanko mä vaan lähtee sieltä pois? Mitä jos mä pyörryn? Ja kai siinä oli just se ajatus, että häpeäisin itteäni siinä. Mut oon nyt suhtautunu siihen vaan sillä samalla ajatuksella, että se ei tosiaan haittaa. :) Maailma ei lopu eikä kukaan kuole, vaikka sitä sattuiskin hetkeksi pyörtymään. Nytkin voit miettiä, että elossahan sä olet vaikka pyörryitkin siellä synttäreilläs. :) :D Asioilla on tapana järjestyä. Eikä siinä oo mitään pahaa, jos tuntee häpeää. Kaikki tunteet on normaaleja ja sallittuja, sekin asia kannattaa vaan yrittää hyväksyä. Kyllä se siitä vielä paranee, ihan varmasti. Ihana kuulla että oon onnistunu auttamaan sinua. <3

      Poista
  2. Paniikkihäiriö on kamala kaveri, ja olen iloinen kaikkien puolesta, jotka saavat sen taltutettua tai ainakin hallintaan ennen kun se ottaa vallan koko elämästä, niinkun itselle on käynyt. Toivottavasti hän ei häirinnyt kirjoituksiasi, itse jouduin palauttamaan erään kokeen paperit täysin viimeistelemättöminä, sillä en kyennytt jäämään saliin enää hetkeksikään. Onnea elämääsi, rohkeasti kirjoitettu.

    (Motiivit tämän kommentin jättämiselle ovat hämärän peitossa. Jätän tämän vain tähän.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse pelkäsin just, että olisi pakko lähtee sieltä kirjotussalista pois kesken kaiken, onneksi niin ei kuitenkaan käynyt... erittäin ikävä kuulla että sinulle kävi niin. Toivotan kaikkea hyvää ja voimia. Kyllä se siitä vielä helpottaa, uskalla vaan luottaa itseesi. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit