Hengitä enemmän ulospäin

Koulu on nyt sitten alkanut ja kesäloma ohitse.
Tällä kertaa kouluun meneminen tuntui jotenki aivan erilaiselta, kuin mitä kahtena ensimmäisenä vuonna.
Jotenki heti hyöky kaikki ruotsin prelit ja Kalevalan lukemiset ja esseiden kirjotukset sellasella voimalla, että tuntuu että tuunko mä edes selviämään tästä?? Autokouluki tähän kaikkeen vielä päälle.

Totta kai mä tiedän, että mä tuun selviämään.
Ja mä uskon itseeni ja järjellä ymmärrän, että osaan kyllä opiskella ja hoitaa asiani kuntoon.
Oon onnistunu tähänki astin ja onnistun varmasti nytkin.
Mutta oon vaan niin kova stressaamaan.
Mun aivot vaan on virittyny sillä tavalla ja toisaaltahan se on hyvä. Jos asuisin metsässä tai savannilla niin mikään jellona ei sais mua kynsiinsä, koska osaisin olla koko ajan varuillani ja tarkkailla ympäristöäni että millon se jalopeura sieltä hyökkää?
Joskus se vaan on niin.. liiallista.
En mä yläkoulussa paljoa hermoillu tai stressannu... mä vaan haluisin sen osan ittestäni takasin.
Lukio on totta kai kasvattanu mua ja muuttanu mua, hyvään sekä huonompaan suuntaan, mutta jos jotain haluisin takasin vanhasta ittestäni, se olis se, että en ressaa turhia.

Yläasteella mikään esitelmä tai musiikkiesitys tai mikään ei stressannu mua tai jännittäny.
Totta kai aina on se pieni jännitys mutta mä aina tiesin, että kaikesta selvitään.
Totta kai mä tiedän sen edelleen. Äitiki hokee sitä aina, ja hyvä niin.
Oon vaan herkistyny ihan eri tavalla. Kai se on se, että lukiossa tosiaan on ihan pirusti sitä hommaa. Eikä se toisaalta haittaa mua. Mä tykkään opiskella ja oppia uutta, saada jotakin aikaseks.
Mutta mä otan kauheet pultit jo etukäteen kaikesta. Katon vaan kännykän kalenteria ku se pikkuhiljaa täyttyy kaikesta tekemisestä ja saan siitä jo hirveen hepulin.
Mun pitäis vaan oppia tajuamaan, että se on pelkästään tunne.
Ja että joitain asioita ei vaan pysty hallitsemaan, kuten tunteita. Mä oon kuitenki hyvä järjestelemään, organisoimaan ja suunnittelemaan.
Vois melkein sanoa että mä rakastan sitä. Mä voisin ihan hyvin työkseni suunnitella kaikkea mahdollista.
Mutta sitte ku tulee paljon asioita kerralla mä en enää kuuntelekaan sitä järjen ääntä vaan vaihdan heti stressivaihteen silmään.
Ehkä sitäkin voi opetella... eikä sitä muuten opikaan ellei näitä tilanteita tule. :)

Satuin tapaamaan tänään Ylöjärven kirjastossa vanhan tuttavan, just valmistuneen kirjastovirkailijan, joka oli siellä harjottelemassa samaan aikaan ku mä olin siellä TET-harjoittelussa.
Tämä henkilö on jo keski-ikäinen herrahenkilö ja keskustelu kääntyi herran oman tyttären kautta lukioon, opiskeluun ja tulevaisuuteen. Oli lohduttavaa ja voimauttavaa kuulla jonkun toisen suusta että "otat vaan ihan rauhallisesti." Toisia ihmisiä se voi ressata vaan enemmän jos muut siinä hokee että älä ny ressaa jne. mutta musta se tuntu tosi rauhottavalta.
Pitää vaan muistaa hengittää myös ulospäin.

Lainasin sieltä kirjastosta kolme kirjaa: Eino Leinon sekä Lauri Viitan runokirjat, sekä Paulo Coelhon Accran Kirjoitukset. Saatan ehkä kirjoittaa jonkinlaisia arvostelujakin tai mielipiteitä näistä kirjoista, kunhan niitä pääsen rauhassa lukemaan.

Eiköhän tämä tästä vielä onnistu.
Yksi asia kerrallaan.. pitää vaan muistaa hengittää. :)

Terveisin Hobitti