Carpe diem
Kaverin suosittelemana lainasin Paulo Coelhon kirjoittaman kirjan Veronika päättää kuolla.
En tiedä kuinka monelle ihmiselle käy näin,
mutta ainakin minulle kyseinen kirja antoi paljon.
Lyhyesti kirja kertoo kaikin puolin hyvää elämää elävästä Veronikasta, joka kuitenkin päättää haluavansa kuolla ja ottaa yliannostuksen unilääkkeitä. Veronika ei kuitenkaan kuole, vaan päätyy mielisairaalaan, jossa hänelle selviää että unilääkkeet vaurioittivat hänen sydäntään ja että hänellä on vain muutama päivä aikaa elää.
Kirja puhuu hulluudesta. Kuinka kuningas laittoi kaivoon hulluksi tekevää juomaa, jotta kansa sai juoda siitä ja päätyi lopulta juomaan siitä itsekin, koska häntä itseään sanottiin hulluksi.
Kirja puhuu myös olemisesta ja tuntemisesta.
Siitä, mitä on rakkaus, pelko, ahdistus, viha, häpeä.
Miten ollaan niin hukassa ja silti esitetään varmaa.
Ja kirja kertoo myös siitä, millaista on olla mielisairas. Tai vähintään erilainen.
Millaista on, kun on paniikkihäiriö. Miten pelkää, että kuolee siihen paikkaan, miten hengitys ei vaan enää kulje ja kaikki tuntuu epätodelliselta. Miten ei voi painaa päätänsä polvien väliin, koska silloin kuulee liian selkeästi omat sydämenlyönnit.
Paniikkihäiriön läpikäyneenä kuvailu oli melkein liiankin tarkkaa.
Kirjan opetus tuntuu tyhmältä ja kliseiseltä, kun sen tiivistää ja on paljon parempi, jos sen lukee itse alusta loppuun, mutta yksinkertaisuudessaan se kuuluu suurin piirtein näin:
"Elä niin kuin kuolisit huomenna."
Elämä ei ole tylsää tai kurjaa, ellemme me itse anna sen mennä sellaiseksi. Totta kai olosuhteet vaikuttavat mutta ennen kaikkea se, miten suhtaudut elämään vaikuttaa kaikkeen.
Veronikalla oli kaikkea. Hän oli kaunis, hänellä oli hyvä työ, hänellä oli poikaystävä (kaikki miehet juoksivat oikeastaan hänen perässään...), Veronikalla oli perhe ja asunto, kaikki hyvin.
Vain koska Veronika itse antoi elämänsä mennä turhaksi, siitä tuli turhaa.
Olen lukenut monia kirjoja ja monet kirjat ovat saaneet minut miettimään ja tuntemaan,
mutta tällä kertaa kaikki tuntui vaan..
Kaikki tuntui.. niin selvältä.
Niin helpolta.. olevan juuri tässä.
Todellisuudessa voimme tehdä mitä vain, mutta emme tee. Miksi?
Koska ei niin voi tehdä.
Miksi muka ei? Kuka niin käskee?
Jos haluan puhua itsekseni, laulaa ja tanssia keskellä katua, jos haluan mennä juttelemaan ventovieraalle tai hyppiä kaatosateella pitkin katuja, kuka on sanomaan minulle, että en saa sitä tehdä?
Ei kukaan.
Paitsi minä itse.
Elämä on lahja.
Ihan sama ajatteletko että se on Jumalalta, Allahilta, Buddhalta vai keneltä tahansa. Tai ei keneltäkään.
Se on silti lahja.
Vaikka kirja puhuukin välillä Jumalasta, se ei puhu kristinuskosta.
Ei mistään uskonnosta.
Se puhuu elämästä ja uskomisesta siihen,
että elämä ja rakkaus ja kaikki on kaunista.
Jos jokainen meistä olisi ihan hitusen verran hullu
tai edes vain hieman,
edes ihan pikkuriikkisen hullumpi,
niin meillä olisi kaikilla parempi olla.
Terveisin Hobitti
Kommentit
Lähetä kommentti